— Kuule, Hilma, sinä et saa mennä!
Käyttäen hyväkseen sitä hämminkiä, jonka valtaan Olga joutui, nähdessään odottamatta edessään Markuksen, livahti Hilma pihalle ja katosi pimeään.
Markus astui sisälle ja sulki oven perässään.
— Voi, hyvä Jumala, nyt se taas meni sitä tapaamaan! sanoi Olga, painaen molemmilla käsillä rintaansa sekä silmät suurina tuijottaen Markukseen kuin hukkuva.
— Mutta koeta nyt, rakkaani, ottaa asia tyynemmin, lausui Markus ja sulki hänet hellävaroen syliinsä.
Olga purskahti itkuun ja painaen päänsä Markuksen olkapäälle vaikeroi:
— Minä en ymmärrä, mikä häneen on viime aikoina mennyt! Ennen on hän aina totellut minua ja seurannut kaikessa minun neuvojani, mutta nyt hän on kuin vimmattuna sen roiston perään.
— Kavanderinko?
— Niin.
— Mutta eihän hän nyt sentään roisto ole.