Ympäri kääntyessään näki hän herran juuri lähtevän matkaansa, naisen jäädessä seisomaan paikalleen. Nopeasti lähestyi häntä nyt Markus, päästäkseen selville, oliko nainen todellakin Sandra vai eikö hän kuitenkin ollut erehtynyt.
— No mutta… Sandra! ilmaisi hän hämmästyksensä, pysähtyessään hänen eteensä. — Pitääkö minun nyt todellakin uskoa silmiäni, että sinä seisot siinä ilmielävänä, vaikka minä silloin olin asemalla näkemässä, kun sinä lähdit äitisi luo?
Markus sanoi tämän vakavasti, äänessään pettynyt ja nuhteleva sävy. Sandra, joka näytti olevan jonkun verran juovuksissa, joutui ikävästi hämilleen. Hän koetti pelastua siitä lyömällä asian leikiksi.
— Mitä ihmettä siinä on, jos minä tässä seison, sanoi hän huolettomuutta tavoitellen. — Kävin kotona ja tulin takaisin, siinä kaikki.
— Suistuaksesi entisille raiteillesi. Ja saatoit jättää äitisi!
— Hitto hänessä rupesi maatumaan ja olemaan ihmisten töllisteltävänä! vastasi Sandra ärtyisesti.
Markuksen katse piinasi häntä nähtävästi ja pelastuakseen tästä painostavasta tilanteesta, heittäytyi hän äkkiä ylimieliseksi ja virkkoi:
— Täytyy lähteä ottamaan kiinni toi herra tuolla Kämpin nurkalla, se varttoo just minua. Hyvästi sitten!
Hän pyörähti nopeasti ympäri ja lähti astumaan mainitsemaansa paikkaa kohti. Markus tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hänen korkea ja solakka vartalonsa häipyi sumuun.
— Ei maailmaa niin vain radaltaan käännetä, hymähti hän surumielisesti, kääntyi ja lähti mietteisiinsä vaipuen astelemaan ylös Kasarminkatua.