Kun veli ei tuntunut käsittäneen hänen sanojaan, vaan katsahti häneen hiukan kummastuneena, lisäsi Markus:
— Minä tarkoitan: meille, meidän henkisillemme, meidän rodullemme.
Nyt tuntui veli käsittävän, sillä hetken kuluttua sanoi hän:
— Niin, tarvitseehan maa pääkaupungin aivankuin talo isännän.
Lämminneenä jatkoi Markus:
— Jos minä voin täyttää sijani siellä yhtä hyvin kuin sinä täällä, niin — me olemme luja kansa.
Kun Markus seisoi vaunun ikkunassa ja veli rattaille noustuaan nyökäytti hänelle päätään viimeiseksi hyvästiksi, luki hän veljen katseesta lujan luottamuksen hänen kutsumukseensa. Ja kun hän tuttujen maisemien jäädessä jäljelle istuutui vaununpenkille, tunsi hän laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata tietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä.