Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta. Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.
Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin saapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen havainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta, sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän ihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai hän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa: "akateeminen vapaus!" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan kätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät muutkin keltanokat.
Osakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.
Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet lahjattomammatkin toverit — ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli merkille pannut — varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen. Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana oli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus ilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä jossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten johtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret ja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa kiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta julmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli asettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin kävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.
Hänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa hän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita kuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno ja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa pikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin käyttävän haukkumanimeä "pimeä" itseään paljon lahjakkaammasta ja etevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa tulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen vähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg toisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun hän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut olla kiukkuisesti ärjäisemättä: — No olet sinäkin mies!
Häpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja viettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja kaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi huomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti toimivassa koneistossa.
Mutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin tullut sosialisti.
Kuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana "herraskaisena" oli hän ollut joukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa valloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.
Loppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta, pelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.
Sosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman veljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki muun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä määrin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti kolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt omintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava vain noiden kahden välillä.