Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.
Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti. Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla: "mina damer och herrar", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä, katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa. Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla "mina damer och herrar" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat, joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä luentosalissa.
Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan, saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla. Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä, niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat ohimot.
Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.
— Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. —
Minne sinä vaellat?
— Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.
— Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. — Mitä sinä sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä minäkin olin juuri päivälliselle menossa.
Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi. Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä, sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys, minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.
Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista, joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.
Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa ehdotukseen: