Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei ärtyisesti:
— Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?
— Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.
Hän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta — eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut, olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty joukko syytöksiä.
— Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. — Emmehän me tee mitään!
— Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka tekevät.
— Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. — Enhän minä nyt virkamiesten virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä. Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!
— Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. — Mehän elämme nykyään aallonpohjassa, mutta…
— Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. — Me elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan ole mitään historiaakaan…
— Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja jatkoi purkaustaan: