— Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi. Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.
Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan, aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt — työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen kansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä. Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen sieluunsa.
Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään. Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut paikaltaan liikahtaneeksi — eipä edes katsettaan irroitetuksi sen alkuperäisestä suunnasta.
Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:
— Siellä yhä sataa.
Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus. Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:
— Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?
— Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan silmiin.
Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa, saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.
Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.