8.

Huoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu lämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi hän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden hetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin tilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan jonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui mitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat samalla kertaa nousivat eteen.

Hän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä sohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat tahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja mielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa mennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen, mutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.

Entä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen? Hänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut olla innostusta sellaiseen.

Olga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin hänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän toissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa kotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia sykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan polkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.

Sisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä tästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä saava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin. Mutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä vähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän ihan voimaton sitä vastaan — puuttuipa häneltä, vastoin sisintä tietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava päänsä aallon harjalle.

Lankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa hyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli hänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär, joka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen kulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain kypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi syvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi sen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan joku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää ja humalaista keskustelunsorinaa.

Tyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan vedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen miltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista säveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan lämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina raskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan atavistiseen mielikuvaan.

Mutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä keskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi, palauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi. Isäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:

— Du… du kan int' finska lika bra som ja.