Kun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin sisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot, joissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän mennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin tutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä noita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: "Eräs puoli raatajattarien asemassa." Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli pääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla ja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.

Kirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä oli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan mennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään oli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat koettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä äänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta vanhempi oli pidättänyt häntä, "saadakseen sanoa herroille muutaman sanan". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori tyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän nuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei koskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille istahtamisesta puhumattakaan. "Mitä oikeutta teillä on meitä ahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?" oli hän silmät vihasta säihkyen puhunut.

Markus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja toverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä mielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö joutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana sisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta yhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän toisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän ehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin suostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä, huolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun he olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että siitä oli kirjoitettava sanomalehteen. "Työmieheen, kirjottakaakin Työmieheen!" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli luvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään kirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut talon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna. Hänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.

Tämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä ja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin oli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet silloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä asiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä, saadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.

Tyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa oli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan hän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut aikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli oltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu kunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä kirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan yli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja kolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta kuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän käyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli hänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä pari muuta pienempää kirjaa.

Väsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen valotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään niin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen, pani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt hänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään varjostinta. Ja ovessa — mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot, jotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä! Hän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin. Päivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan mielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen tunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi uuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen pöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan — puutarhapöydän valurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä lisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle oli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka eivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli sinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia öljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan vierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla ankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi tyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!

Kaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita, joita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt olivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti silmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain kolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja kiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku siinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.

Äsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan poissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja kaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi kohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein laittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä, että vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian pääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. — Onhan tämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat, saahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului kuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni. Olojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät mieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan. Kahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka jälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita, käsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta. Se oli arvatenkin isäntä, joka palasi "virkatoimistaan" Esplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle mentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.

Markus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin hän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään Helsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.

3.