Hän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä rinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta päänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot, pussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty tukka.
— Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.
— Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven selälleen.
Siinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli kaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi nainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä oli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri sisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin tyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa piironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja vuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.
— Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen silmättyään.
— Kolmekymmentä markkaa.
— Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis vuokraan tämän jouluun saakka.
Hän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen porraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin, rauhallinen jne.
Nainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen ja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta tämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.
Markus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän ääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili hän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit paljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja neuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen kiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea asemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle jo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.