Olga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:
— Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin ennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina ja perille vietynä.
Hilma nyrpisti nenäänsä.
— Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti otettava esille ja sitten taas toinen ja… ja semmoista se sitten on meidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!
— Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä ja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.
— Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen olevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.
Mutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen hukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla pelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja kun kone taas pysähtyi, hän sanoi:
— Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.
Olga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena ja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen vaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta huoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.
Ennenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään vieläkin alemmas: