"Andreas Pietarinpoika!" sanoi hän ponnistaen itseään ja säpsähti taas kovin, kuullessaan oman äänensä.
Pappi liikahti jakkarallaan ja alkoi sitten hätiköiden jatkaa rippitoimitusta. Kun hän oli lukenut asianomaiset manaukset ja rukoukset, sekä määrännyt katumustöitä, poistui hän kiiruusti. Kaarina sen sijaan istui vielä kotvan aikaa äänettömässä ja pimeässä holvissa. Hän oli tuskin huomannutkaan papin poistumista ja hän vapisi kuin ankaran säikähdyksen jäleltä. Vasta kun kellonsoitto, joka tuntui tulevan hyvin etäältä, kumahti hänen korviinsa, lähti hän sekavin mielin hapuilemaan pois holvista.
* * * * *
Kun Antti erosi Tuomaasta ja käveli munkkiluostarin portille, tunsi hän mielensä omituisen keventyneeksi. Portinkolkuttimeen tarttuessaan muisti hän elävästi ensimäisen luostariin tulonsa syksyllä ja kuinka hän silloinkin erosi Tuomaasta suunnilleen samalla paikalla. "Omituista", ajatteli hän, "Tuomas piti silloin itsestään selvänä asiana, että minä tulen luostariin munkiksi ja minä tulin, vaikken siihen saakka ollut itsekään siitä varma. Ja nyt hän taas pitää kuin ennalta päätettynä asiana, että minä lähden luostarista. Hm, mahtaako hän siinäkin olla oikeassa?" Ja häntä sykähytti omituisesti, kun hän muisteli Tuomaan kehotusta, että hänen oli lähtiessään otettava itselleen toveri nunnaluostarin puolelta. "Ja kummallista, että hän puhui juuri Kaarinasta! Mistä hänen mieleensä sellaista on juolahtanut vai onko hän jotakin huomannut? Mutta sehän on mahdotonta! Ja hän sanoi Kaarinan sopivan juuri minulle!"
Antti tunsi mielessään lämmintä myötätuntoa Tuomasta kohtaan ja näki hänessä pelkkiä hyviä ja ylistettäviä ominaisuuksia. Hiljaa hyräillen astui hän pihan halki konventtitupaan. Mutta kun hän oli tullut sisälle, oli kuin pimeä pilvi olisi yhtäkkiä laskeutunut hänen valoisan mielialansa ylle. Nähtyään hänen astuvan tupaan, käänsivät sisällä olevat veljet nopeasti päänsä hänestä ja muutamat siirsivät jakkaroitaan, aivankuin peläten hänen tunkeutuvan liian lähelle.
Veli Tuomas, joka oli ollut Kaarinaa ripittämässä, oli vähää ennen lopettanut syytöstulvansa veli Andreasta vastaan. Rippisalaisuudesta huolimatta oli hän koko veljeskunnan kuullen selvittänyt konfessorille, kuinka veli Andreas on kavalilla lemmenvehkeillä ahdistellut nuorta luostarisisarta, joka siitä on joutunut aivan epätoivoon.
"Minähän olin heti alunpitäin selvillä hänen kelvottomuudestaan ja että hän luostarissamme saa aikaan pahennusta. Mutta mitäpä muuta voi odottaakaan kerettiläiskoulun oppilailta!" oli hän lopettanut.
Antin sisälle astuessa oli hän jo ehtinyt, ollen tänään tavallista vilkkaammalla tuulella, siirtyä kokonaan toiseen asiaan. Heittämättä katsettakaan Anttiin jatkoi hän:
"Mutta sitten tahtoi Pyhä Aleksi kärsiä vieläkin enemmän ja ansaita vieläkin kirkkaamman kruunun. Ja niin palasi hän kerjäläisasussaan takaisin syntymäkaupunkiinsa Roomaan. Hänen vanhempansa ja nuori vaimonsa eivät häntä tunteneet ja hän sai luvan asua isänsä palatsin ulkoporrasten alla. Siellä vietti hän monta vuotta lian ja syöpäläisten keskellä, kerjäten pitkin katuja almuja. Joka päivä sai hän nähdä omaistensa kulkevan ohitseen ja hänen isänsä palvelijat pilkkasivat ja syljeksivät häntä ja antoivat hänelle potkuja, mutta hän ei ilmaissut itseänsä. Kun hän sitten vihdoinkin tunsi kuolemansa lähenevän, ponnisti hän viimeiset voimansa ja kirjotti pienelle paperipalalle, kuka hän on. Mutta samalla hetkellä, kun hän hyljättynä ja tuntematonna teki kuolemaa isänsä porrasten alla, kuuli paavi voimallisen äänen huutavan: 'joudu, pyhimys kuolee!' Hän lähti kiiruusti kardinaaliensa kanssa juoksemaan paikalle, mutta Pyhä Aleksi oli jo kuollut ja hänen päänsä ympärillä nähtiin sädekehä, Paavi otti paperilapun hänen kourastaan ja nyt saivat kaikki tietää, kuka tuo halveksittu kerjäläinen oli. Ja itkien lankesivat hänen omaisensa ja kaikki läsnäolevat polvilleen ruumiin ääreen."
"Se oli nöyryyttä, se", lausui eräs veljistä. "Kuka meistä kykenisi hänen kanssaan kilvottelemaan?"