"Niin!" kuiskasi Kaarina.
"Hm, tuota, luostarin ulko- vai sisäpuolella olevaan mieheenkö?"
Kaarina liikutti huuliaan, mutta mitään ääntä hän ei saanut. Hänen poskiaan poltti yhä kovemmin ja hän kuuli selvään sydämensä jyskytyksen.
"Rippiholviin ei saa jättää mitään salaisuuksia!" sanoi pappi ankarasti ja Kaarina oli tuntevinaan kasvoillaan hänen vihaisen henkäyksensä.
"Se on munkki", kuiskasi hän äskeistä hiljemmin.
"Ja munkin nimi?"
Kaarina oli vaiti ja pappi uudisti lujalla äänellä kysymyksensä:
"Mikä on sen munkin nimi?"
Vieläkään ei kuulunut vastausta ja Kaarina supisi itsekseen: "En voi! En mitenkään voi!" Mutta kun ripitettävä pysyi ääneti, turvautui pappi uhkauksiin, puhuen Ananiaan ja Saphiran kohtalosta, kuinka he olivat vilpistelleet Pietarille, jolle oli annettu synninpäästön valta ja kuinka he tulivat vilpillisyydestään rangaistuiksi.
Mutta Kaarina tuskin kuulikaan hänen sanojaan. Hän liikutti huuliaan ja kuiskaili itsekseen Antin nimeä ja joka kerta kun hän sen itselleen kuiskasi, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys. "Mutta ehkä se onkin perkeleen toimesta, että minä en saa sitä nimeä lausutuksi!" tuli sitten yhtäkkiä hänen mieleensä.