"En minä sentään voikaan sitä sanoa, tai jos sanoisin, niin pidäthän omana tietonasi?"
"No anna nyt jo tulla tai muuten minäkin tässä kohta pakahdun!" hoputti Ursula.
"Kuulehan, minä rakastan yhtä, yhtä… ja hän rakastaa myöskin minua", kuiskasi Kaarina punastuen ja painaen kasvonsa Ursulan olkapäätä vasten.
Ursulan silmät pyöristyivät ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hämmästys.
"Mutta kuka se on? Sano pois vain, kuka se on?" intosi hän.
"Se on tuolla", sanoi Kaarina ja viittasi munkkiluostaria kohti.
"Munkkiko?" kysyi Ursula epäilevän näköisenä.
"Niin", myönsi Kaarina, "se joka syksyllä vihittiin, Andreas
Pietarinpoika".
"Hyvänen aika, nytpä minä vasta silmäni avaan", tuohtui Ursula. "Ja eikös minulla jo silloin käynyt aavistukset, kun tuli tieto sen luostariin tulosta ja sinä kysyit minulta sen nimeä. Siksi sinä olitkin kuin seitsemännessä taivaassa silloin, kun se ensi kertaa oli kirkossa messua suorittamassa. Mutta sinähän olet kuitenkin tuntenut hänet ennen, vaikka silloin kielsitkin."
"Olen", myönsi Kaarina ja kertoi sitten koko lemmenhistoriansa sekä syyn luostariin tuloonsa ja kuinka Antti ei ollutkaan hänelle kylmentynyt, vaan tullut hänkin luostariin.