II
ISÄLLINEN PÄÄTÖS.
Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä. Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.
"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti hartioitaan.
Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen. Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi äänetönnä kuminain sitomista.
Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti, heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet, sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään oli epämääräinen, uneksiva ilme.
Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti. He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut. Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi nyt siltä matkaltaan.
"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.
"On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin epämääräiseen kaukaisuuteen.
Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi: