"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"
Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun ja vastasi ujosti:
"Ilman vain."
"Onko sinulla Tuomasta ikävä?"
Antti hymähti myönnytykseksi.
"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä arvannut oikein?"
Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi hänen ajatuksensa lukea.
"Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.
"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.
Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen tulevaisuutensa siis sangen epävarma.