"No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi, jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista, mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."
"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.
Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:
"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."
"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli, mutta isä Mikkeli sanoi:
"No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan tänne, puer!"
Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin äärimmäiselle reunalle.
"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?" kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.
"Kyllä, mutta…" sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.
"Mutta mitä?"