Antti tunsi mielensä keventymistään keventyvän, samalla kuin hänen olemukseensa virtasi uutta elämänintoa, kuten ainakin sairaudesta juuri toipuvalla. "Mitäpäs jos menenkin kirkkoon", ajatteli hän, "ja asetun siellä niin, että Kaarina mahdollisesti näkee minut lehteriltä. Ja jos minä nyt saan kuulla hänen äänensä, niin silloin on kaikki selvää: Kaarina rakastaa minua yhä ja mikään ei voi enää estää minua saamasta häntä omakseni."
Hän nousi kiireesti ylös ja lähti kirkkoon, mielessään varma tunto siitä, että hän saa siellä kuulla Kaarinan äänen.
* * * * *
Samalla hetkellä kun kellot alkoivat soida puolipäivämessuun, istui Tuomas Kailonsaaren rannassa ruuheensa ja lähti melomaan Tuulensuuta kohti. Kuullessaan aironloisketta takaapäin hän kääntyi katsomaan ja näki Lemunselältä nopeasti lähenevän pienen veneen, jota souti leveähartiainen mies. Pitkästä, aina hartioille ulottuvasta tukasta tunsi Tuomas miehen Kaaho-Pietariksi. Se oli omituisen laatuinen mielipuoli, kotoisin Merimaskusta. Joka pyhäpäivä teki hän retken luostarin kirkkoon, jossa hän aina pääalttarin edessä löi kolmasti otsaansa lattiaan ja kuunteli sitten messua suurella hartaudella. Hän elätti itseään kalastuksella, oli sävyisä ja nöyrä luonteeltaan ja toi usein luostariin antimia.
Kun hän oli saavuttanut Tuomaan ruuhen, herkesi hän soutamasta, otti lakin päästään ja lausui juhlallisesti: "Jumalan rauha!" kuten hänen oli tapansa kaikkia tervehtiä.
"Mitäs kuuluu Merimaskuun? Onko kalansaalis ollut hyvä?" kysyi Tuomas.
"Huonoa kuuluu", vastasi Pietari, "sielläpäin on Anttikristus liikkeellä".
"Hoo, vai itse vanha Antti! Kalahommissako hänkin liikkuu?"
"Ja huomenna hän tulee luostariin", jatkoi Pietari huolestuneesti ja olematta millänsäkään toisen pilanteosta. "Siitä minä olenkin menossa varottamaan."
"Mitähän se nyt oikein meinaa?" aprikoitsi Tuomas itsekseen, kysyen sitten ääneensä: "Tuota, minkälainen se Anttikristus sitten oikein on, vai onko se itse se pääriesa?"