"Sinäkö se olet, poikani?"
Sanat lähtivät hänen rinnastaan hentona piipityksenä ja Antin valtasi rajaton sääli ja myötätunto.
"Minä tulin sanomaan teille hyvästi, sillä minä lähden nyt pois luostarista", sanoi hän liikutettuna.
"Mitä, lähdetkö sinä pois? Niinpä niin, kohta minäkin täältä pääsen.
Mutta Pyhän Birgittan esiliina jäi sittenkin keskeneräiseksi. Niin,
niin, ihminen päättää, Jumala säätää. Vai nyt sinä sitten lähdet?
Niin, niin, Jumala olkoon kanssasi!"
Hän ei tuntunut enää täysin käsittävän, mitä Antin lähtö oikein merkitsi. Hän räpytti yhä silmiään, joiden lapsenomainen kirkkaus ei vieläkään ollut tyyten himmentynyt, ja tirkisteli suopeasti nuorta ystäväänsä. Puristettuaan ääneti hänen pientä ja kuihtunutta kättään lähti Antti huoneesta. Ovelle mennessään heitti hän viimeisen silmäyksen veli Matiaksen tauluun, jonka avuttomia figuureita ehtooauringon säteet juuri valaisivat.
Hänen astuttuaan ulos luostarin portista alkoi kellokastarista kajahdella vespera-soitto yli tyynen, kesäisen tienoon. Syvään hengittäen seisoi hän hetkisen kirkon edustalla ja lähti sitten kiiruusti astelemaan lahden ympäri piispan talolle. Kuta lähemmäs päämaaliaan hän tuli, sitä kiivaammin alkoi hänen sydämensä lyödä. Pihalle tullessaan näki hän avonaisessa ikkunassa vilahukselta tutut ja rakkaat kasvot.
Porrasten päässä oli vanha talonvartiamummo sirottelemassa suurimoita kanoille. Hän nyökytteli päätään Antille ja sanoi:
"Siellä on sisar Kaarina sisällä, hänkin on nyt jättänyt luostarin."
Antti astui vitkastellen sisälle ja tunsi, kuinka hänen mielenliikutuksensa kasvamistaan kasvoi. Kaarina istui tuolilla, mutta nousi hänen sisään tullessaan seisomaan, punastuen punastumistaan ja luoden katseensa alas. Antista tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt Kaarinaa niin kauniina. Vasta hetken huuliaan liikutettuaan sai hän vaivalla kuiskatuksi:
"Kaarina!"