Kaarina nosti hitaasti silmänsä, jotka hehkuvina kiintyivät häneen.
"Oletko sinä antanut minulle anteeksi kaiken sen entisen?" kysyi
Antti. "Minä olen kärsinyt siitä ankaran rangaistuksen."
"Olen. Entäs sinä minulle sen silloisen kiusantekoni siellä
Kupittaalla? Minäkin olen saanut siitä kovasti kärsiä", kuiskasi
Kaarina ja hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.
"Molemmat me olemme saaneet kärsiä, mutta nyt me olemme kuitenkin löytäneet jälleen toisemme. Ja… eiköhän se kaikki ole ollut lopulta meidän hyväksemme. Onhan se puhdistanut ja kirkastanut meidän rakkauttamme."
Tämän sanottuaan läheni Antti ujosti Kaarinaa. Mutta suudella häntä tai syliinsä sulkea, kuten ennen, ei Antti tuntenut uskaltavansa, sillä Kaarinan olemuksessa oli hänestä sillä hetkellä jotakin pyhää ja neitseellistä. Hän otti häntä ainoastaan hellästi kädestä ja niin istuutuivat he akkunan ääreen, osaamatta pitkään aikaan puhua mitään.
* * * * *
Vielä saman päivän iltana jättivät Antti ja Kaarina ainaiseksi Naantalin, josta Tuomas ja Ursula olivat jo edellisenä päivänä lähteneet Turkuun. Se pieni laiva, joka viikon päivät oli ollut ankkurissa luostarin alla, lähti illalla tuulen viritessä pyrkimään Turkuun. Kun se hitaasti kääntyi Piispanniemen ympäri, heittivät Antti ja Kaarina sen kannella käsikkäin seisoessaan viimeisen katseen luostariin, jonka muureja ja kattoja Luonnonmaan taakse painuva aurinko viime säteillään juuri punasi.
LOPPUKATSAUS.
Mentyään naimisiin Kaarina Tuomaantyttären kanssa palveli Andreas Pietarinpoika aluksi apulaispappina Turussa, kunnes sai Lempäälän kirkkoherran paikan. Siellä hän kuoli vasta vuonna 1609, päästyään siis varsin korkeaan ikään. V. 1593 otti hän osaa Upsalan kokoukseen ja kirjotti siellä tehdyn päätöksen alle.
Ursula Laurintytär sai kuninkaan välityksellä takaisin perintötalonsa, jossa Tuomas sitten hallitsi rehevänä isäntänä, ollen tuon tuostakin riidoissa veronkantajain kanssa, koska hän rälssivapautta nauttineesta talostaan ei mielisuosiolla halunnut ulostekoja suorittaa. Kuninkaallinen viskaali Jaakko Teitti luki hänet kuitenkin valitusrekisterissään "villiaatelin" joukkoon ja lopulta hänen oli tyytyminen tavallisen verotalonpojan osaan.