"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen valtaan.
"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein… kuinkas sitten, tietysti sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva, vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun. Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka minun poikani ja… mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään, jahka olet koulun käynyt."
Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi
Kerttuliin kääntyen:
"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? O sancta simplicitas! Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika — siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän pitäjästä — siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin, ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."
"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili
Kerttuli.
"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."
"Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.
"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain, että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.
"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen ruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan taulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi ja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan juuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä näkyviin."
"Hyvänen aika!" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti siitä kiinni ja jatkoi: