Puolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin Naantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä. Uolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä ammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat päästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi tullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla kuuluisaksi.
Etelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset ja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa muotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien sekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä saattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen tohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa neljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan jalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä jotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti jutelleet.
Kaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat pyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä kukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan silmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän korkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo laitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin tultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla kotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman kenkämuodin.
Kenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella valmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä kyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se oli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti kerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat huutaneet: "Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on ruvennut kyöpeliksi!" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut nauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut luostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt mennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia olikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon hänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti kiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen oli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan pahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään vallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo kovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen koommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä kaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat koiranleuat sen toisinaan vetää esiin.
Mutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin kimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä oli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta Naantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli valinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian, että Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli hänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä Uolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin saanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan ääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa krouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa kokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut paikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon arempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.
Mutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan yllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että Uolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin tietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä, oli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan, italian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja hätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat irvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin luostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen ystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi ahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin munkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria koskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan, ei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä, sillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja. Sen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin kuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina mielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa saivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.
Kun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä tytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen väkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla huomaavaisuudella.
"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt uusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee nunnaksi", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt merimiehen lavertelut.
"Ei mitään perää", vahvisti Uolevi, "kuningas on luvannut Naantalin luostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole hyvä silmä."
"Tietääpäs sen", huokasi sukkaa kutova muori. "Oletko sinä Lipiltä sen kuullut vai?"