"Lipiltä!" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, "Lippi se on, Fra Filippo Lippi!"
Viimeiset sanat sanoi Uolevi äkäisesti ja kovasti. Se oli yksi hänen vieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen tultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja täällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset vallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut Filippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton kaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja Stefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä tauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle matkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut tuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi oli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään oli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli vähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin kaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta, suomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin tiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten vasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen, että hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut harjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi itsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.
"Lippi tai Lappi!" sanoi muori närkästyneesti, "mutta häneltäkö sinä sitä kuulit?"
"Konfessori sitä minulle kertoi", vastasi Uolevi lyhyesti.
"No mitäs muuta hän tiesi?" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä vaihtui uteliaisuudeksi. "Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta? Hän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli määrännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut lähteä luostarista ja mennä naimisiin."
"Ei siitä mitään tule!" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa ei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin harmittamaan.
Pom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien esipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi soittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen toistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi keskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta pitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli niiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin ristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin, mutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.
Kun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua patsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang! ping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli, joka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä hartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan hetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!
"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!" sanoi iloisesti kalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.
"Nyt tulee!" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät katsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria Tuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä se pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa viettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä tarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona tiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.