Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:
"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"
"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään "mitäs sinulla on minulle asiaa?"
"No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti kurkisti sisälle kanttorin tupaan.
"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan poikaa.
"Ka se juuri", myönsi äiti.
"No olette te jämsäläiset!… Miksei sitä aikanaan ole ristille tuotu?… Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"
"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten keväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin, joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti metsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota, joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä miittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy. Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle, niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut lähdetyksi."
Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa, vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:
"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"