(Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen, on onni, rikkaus ja maine katoovainen, kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen. Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)
Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina, tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet. Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.
V
LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.
Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään, matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle. Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty yhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä monia mutkia tehden ulottui.
Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti. Ensimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan. Siellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat tehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät. Seuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret kokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään niiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin. Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut ja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.
Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja samalla tavoin tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut ilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä vastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa olevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.
Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja lausui:
"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."
Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan ja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä ja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät sivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa kymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin niin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän muodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta nyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia. Muut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät sammalet.