"Täältä Turusta. Sen leski Anna Sakon tytär, jolla on talo Luostariyläkadun varrella ja jolla miehensä jälkeen on vielä kauppa torin kulmassa. Siitä suvusta kuuluu pari naisenpuolta jo ennen maailmaankin menneen luostariin. Sata Turun markkaa kuuluu leski heti antaneen tyttärensä proviantiksi ja kuolemansa jälkeen kuuluu koko talonsa luvanneen luostarille, muita perillisiä hänellä kun ei näet ole."
Kuin salama oli tämä tieto iskenyt Anttiin. Hän oli kesälomansa jälkeen — sen hän oli viettänyt kotonaan Jämsässä, sillä isä Mikkeli oli lupauksensa mukaan pitänyt hyvän huolen lempipoikansa ylläpidosta, joten hänen ei ollut tarvinnut teiniretkillä kiertää — ollut vasta toista viikkoa kaupungissa eikä hänellä ollut vielä mitään vihiä Kaarinan luostariin menosta. Kuin unissaankävijä oli hän poistunut kirkosta ja hänen oli ollut vaikea käsittää kuulemaansa asiaa. Iltahämyssä oli hän kävellyt edestakaisin Luostariyläkadulla ja ohi kulkiessaan tähystänyt siihen akkunaan, jossa hän ennen aina oli tottunut näkemään Kaarinan. Mutta ikkuna oli pysynyt tyhjänä ja koko talo kuin kuolleena. Viimeistä kertaa ohi kulkiessaan oli hän portilla tullut yhteen vanhan naisen kanssa, jonka hän oli tuntenut Kaarinan äidiksi.
"Onko teidän tyttärenne mennyt luostariin?" oli hän kuiskaten kysynyt.
"On kyllä, miksi niin?" oli muori empien vastannut ja alkanut tarkastella häntä kiireestä kantapäähän.
Jotakin mutisten oli Antti kiirehtinyt pois ja koko yön oli hän viettänyt kortteerissaan unetonna, silmäinsä edessä liikkumatonna tuo tosiasia: Kaarina on mennyt luostariin!
Koulusta palattuaan paneusi Antti heti levolle. Unta hän ei kuitenkaan saanut paremmin kuin yölläkään. Kuumeisin silmin tuijotti hän lakeen ja ajatukset kiersivät viimeyöllistä kehäänsä.
Oikeastaan oli hän, tultuaan vakuutetuksi Kaarinan luostariin menosta, tuntenut kaiken alla jonkunlaisen riemun sykähdyksen? Hän oli heti tullut vakuutetuksi Kaarinan tunteiden lujuudesta sekä uskollisuudesta häntä kohtaan.
Kun Kaarina edellisenä syksynä Kupittaalla oli sanonut pitkää teiniä miellyttäväksi sekä hänet sivuuttaen tanssinut melkein yksinomaan sen kanssa, oli hän katkeroituneena lähtenyt pois. Mutta pohjaltaan oli hänellä kuitenkin ollut vaistomainen tunto siitä, että Kaarina ei tuolla kaikella ollut totta tarkottanut, vaan ainoastaan tahtonut ärsyttää häntä sekä nauttia hänen mustasukkaisuudestaan. Hän oli kostoksi päättänyt olla jonkun aikaa kylmä Kaarinaa kohtaan sekä sitten, tarpeeksi häntä nöyryytettyään ja itse nautittuaan hänen kärsimyksistään, tehdä jälleen sovinnon hänen kanssaan. Mutta sitten tuli odottamatta väliin se onneton seikka, että hän illalla kohtasi Kaarinan pitkän teinin seurassa. Silloin oli hänessä alkanut varmistua usko, että Kaarina onkin ihan todestaan mieltynyt pitkään teiniin. Ja sitä uskoa oli viimemainittu osannut, heidän koulussa tavatessaan, kiihottaa kaikenlaisilla jutuilla ja ilkeillä viittauksilla itsensä ja Kaarinan välisistä kohtauksista. Niin oli hän aina Kaarinan nähdessään, kuten esimerkiksi koulutuvassa joulukomediaa näyteltäessä, osottanut tälle järkähtämätöntä kylmyyttä. Vaan pois ei hän ollut häntä silti mielestään saanut ja se kai oli johtunut siitä, ettei hän koskaan ollut ihan täydellisesti uskonut pitkän teinin juttuja, vaan salaisesti aina toivonut suhteensa Kaarinaan jollakin tavoin korjaantuvan entiselleen. Koko kesän oli Kaarina ollut hänen mielessään ja syksyn lähetessä oli hänen kiihkonsa päästä häntä näkemään kasvanut yhä suuremmaksi.
Saatuaan nyt odottamatta tietää Kaarinan menneen luostariin oli hänen mielessään heti välähtänyt, että pitkän teinin jutut ovat kaikki valheellisia ja että Kaarina on niihin nähden aivan syytön. Ja aivan erikoisessa valossa näki hän nyt sen kärsivän ja rukoilevan katseen, jolla Kaarina silloin joulunäytöksessä oli häntä tavotellut. Sen katseen valossa alkoi hän yhä selvemmin käsittää Kaarinan luostariinmenon syyt ja hänen sydäntään alkoivat ahdistaa raskaat itsesyytökset.
Voinko minä enää korjata, mitä olen särkenyt ja saanko koskaan enää edes nähdäkään Kaarinaa? kyseli hän itseltään, antautuen yhä uudelleen ja uudelleen muistelemaan, miltä Kaarina oli silloin ja silloin näyttänyt, kuinka hän oli hymyillyt ja kuinka hänen katseensa oli hänet ikäänkuin juovuttanut. Ikävä ja halu nähdä häntä vielä kerran, edes vilahdukselta, kävi hänessä hetki hetkeltä yhä polttavammaksi.