"No herran-kiesus, eikö se ole Tuomas?"
"Tuomaspa hyvinkin!" vastasi nuori mies. "Vieläpä sinä näyt elävän."
He kattelivat, muori nytkähti penkille istumaan, veti pojan rinnalleen ja lausui silmiään pyyhkien:
"Että pitikin vielä elävin silmin nähdä! Niin minä olenkin murehtinut, ettei vedetöntä päivää… Mutta missä sinä, poloinen, olet näin kauan hurvitellut?"
"Merellä tietenkin! Ja välistä meren pohjassakin."
"Pohjassa! Ole tuossa nyt", ja nuhtelevasti pukkasi äiti kyynärpäällään poikaansa. "Niin minä olen senkin seitsemän kertaa pääni ympäri miettinyt, että mikä minut panikin silloin laskemaan sinut merelle. Ja jääpi sitten vuosikausiksi! Paljon pikemminhän sen laivan piti palata, jossa sinä lähdit?"
"Niin sen laivan! Mitäs minä sellaisesta astiasta! Vuoden perästä minä Lyypekissä muutin oikeaan laivaan, joka seilasi maailman toiseen laitaan, sinne murjaanein maahan, jossa aurinko paistaa pohjoisesta ja jossa asuu pikimustia ihmisiä. Siellä oli huoneen korkuisia hevosia, joilla oli kahden sylen pituinen kärsä ja sylen pituiset torahampaat. Näitä torahampaita lastattiin laiva täyteen ja lähdettiin sitten takaisin…"
"Torahampaita, mitä niillä torahampailla?" keskeytti äiti epäillen.
"Niistä tehdään kuningattarille ristiinnaulitun kuvia ja kuninkaille sakkinappuloita. Ja sitten me purjehdimme takaisin kotiinpäin ja tappelimme merirosvojen, valaskalain ja virstan pituisten merikäärmeiden kanssa. Pääsimme jo kunnialla Ruotsin etelänokalle, kun tuli hirveä myrsky ja me ajaa karautimme vedenalaiselle kalliolle. Kerran vain räiskähti ja kaikki meni ruumeniksi. Perämies meni ensimäisenä kuin kivi pohjaan ja toiset perässä."
"No entäs sinä?" uteli äiti jännittyneenä.