"Minäkö?" ihmetteli Tuomas kynsiään pureskellen, "minä sieppasin yhden suurimmista torahampaista, istuin kahareisin sen päälle ja meloin kämmenilläni rantaan. Sitten otin torahampaan olalleni, kävelin ensimäiseen taloon ja pyysin sen edestä ruokaa. Mutta ihmiset siellä olivat sellaisia pöljäkkeitä, etteivät ymmärtäneet mitään minun puheestani, vaikka kuinka selvästi olisin sanonut, että minulla on nälkä. Eikä ne ymmärtäneet muissakaan taloissa ja niin minä sain kävellä Tukholmaan asti, olallani se kauhean suuri torahammas. Siellä vasta tapasin oikeita ihmisiä, jotka ymmärsivät puhettani ja ostivat minulta sen hampaan. Niillä rahoilla minä sitten purjehdin Turkuun, josta kävelin tänne. Mutta syönyt minä en ole vieläkään, niin että minulla on joltinenkin hiuka."
"Hyvänen aika", hätääntyi äiti, "minä käyn paikalla hakemassa ruokaa.
Olinkin juuri lähdössä, kun sinä tulit."
Hetken kuluttua asetti hän pöydälle leipää ja suuren vellivadin.
"Niillä on taas paastopäivä, mutta maltahan, kyllä minulla on täällä muutakin kätkössä."
Hän pistäysi etehisen peräkomeroon ja toi sieltä suolakalaa, puulautaselle asetetun keltaisen ja lujan voikimpaleen sekä palan palvattua lihaa.
"Täytyy pahimpien paastopäivien varalle pitää takanaan hiukan vahvempaa muonaa", puheli hän ääntään alentaen ja asetti ruokia poikansa eteen. Hellin ilmein ja tyytyväisenä katsoi hän sitten Tuomasta, kun tämä kursailemattomalla hulmiudella ryhtyi hiukaansa sammuttamaan. Vasta kun poika oli lopettanut, teki hän itselleen voileivän ja alkoi sitä hiljalleen pureskella, silmät yhä Tuomaaseen luotuna.
"Ja mihin sinä nyt aiot ryhtyä? Et kai merelle enää?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi Tuomas hajamielisesti. Hetken perästä kysyi hän:
"Onko se isävainajan jousi vielä tallella?"
"On kyllä."
"Ehkäpä rupeankin sitten tässä aluksi metsästelemään. Haehan se jousi, niin katsotaan, eikö sitä näillä käsivarsilla saa jo vireeseen."