"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?" kumartui Agnes taas Ursulan puoleen.
Ursula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin katsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:
"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!"
"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena", lausui Ursula hiukan hämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen epäluuloisuudella pälyili ympärilleen.
Yritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina istunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla omilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät: mahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla hänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia. Kaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa olisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli mieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin tulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä vankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän aina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan uskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut mitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä hän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla oli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei hän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia kylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin puhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen, ettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän oikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan viettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet hurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut voinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja heidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.
Muutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa ja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko keskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut ongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren läsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen epävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut. Tuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän ollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen salaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja karkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä hän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties vieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana kiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.
* * * * *
Samassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka Tuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan ja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa silmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna alkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea: "Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia", mutta kaikki olivat kiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa hänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta hetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että hänellä on tiedossaan uusia.
"Mitä niin, mitä niin?" kuului useammalta taholta ja uteliaina kurottivat sisaret päätään Annaa kohti.
"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?" oli sisar Agneskin taas mukana käsi korvan takana.