"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka on myynyt itsensä kerettiläisille", virkkoi pesän edessä oleva maallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.
"Niin on", sanoi veli Tuomas lyhyesti.
"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä toista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain tehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa", lausui isä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.
"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen oppilaanaan", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien huomion puoleensa. "Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin mitä Agricolaan tulee."
Veli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen asettui myrkyllinen hymy.
"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että pahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina palvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon", sanoi hän ja äkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.
Vanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas Antista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen, kun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja toi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä ankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä ripittämään.
Kaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet vapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili ympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä iski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä Henrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja lähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään ja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen siellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan, antoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli lyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori saattajansa kera huoneesta.
Antista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä konventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama vastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa tehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia ja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli Matiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka sen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan, hän sen sijaan piti paljon, samoinkuin isä Henrikistäkin. Mutta veli Matias, jota yhä enemmän oli alkanut vaivata sydämenahdistus, meni aina päivällisaterian jälkeen omaan selliinsä lepäämään.
Hän oli tullut tänne kapitulihuoneeseen aikeessa nyt heti kirjottaa piispalle kirjeen. Mutta ajatukset pyörivät valtoimina hänen päässään eikä hän voinut saada sanaakaan paperille. Kenties sittenkin Kaarina on toinen niistä sairastuneista sisarista? Ehkä juuri tällä hetkellä kamppailee siellä kuoleman kanssa ja hänen täytyy turjottaa täällä rajamuurin toisella puolen saamatta häntä nähdä tai edes jäähyväisiä heittää. Hänen mieleensä kohosi pikkupiirteitä myöten Kaarinan kuva sellaisena kuin hän oli hänet viimeksi nähnyt Turun koulutuvassa silloin kun Kaarina turhaan koetti tavottaa hänen katsettaan. Mutta nyt näki hän saman Kaarinan paljon kalpeampana makaavan kapealla nunnanvuoteella ja isä Henrikin kuuli hän lukevan synninpäästösanoja: "Misereatur tui omnipotens Deus et dimissis omnibus peccatis tuis liberet te ab omni malo… et perducat te in vitam eternam, amen! — Armahtakoon sinua kaikkivaltias Jumala ja syntisi poisotettuaan vapahtakoon sinut kaikesta pahasta… ja johdattakoon sinut iankaikkiseen elämään, amen!"