Antin kurkkua kaihersi ja hän pureskeli palasiksi kädessään olevan hanhenkynän pään. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi lumihiutaleiden rapinan ikkunaluukkuihin ja avonaisessa uuninpiipussa vihelsi välistä niin haikeasti. Kylmäkin oli huoneessa, niin että hengitys muuttui kynttilän valossa valkoiseksi höyryksi. Saadakseen ajatuksensa toisaalle, koetti hän raapustaa jotakin paperille. Siitä ei kuitenkaan syntynyt mitään tolkullista ja hän nousi ylös sekä alkoi kävellä edestakaisin, kunnes pysähtyi seinäsyvennykseen tehdyn kaapin eteen, jossa konventin pientä kirjastoa säilytettiin. Hän otti sieltä yhden pergamenttilehtisen käsikirjotuksen, kantoi sen pöydälle ja päätti lukemalla kuluttaa sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä iltamessuun.
Kirja oli "Pyhän Bernhardin tutkistelemukset" ja ensimäisestä silmään osuneesta kohdasta luki hän: "Mitä luulet sinä, kurja ihminen, olevasi? Saccus stercorum et cibus vermium, likasäkki ja matojen ruoka, kuten eräs versus sanoo:
"Post hominem vermis, post vermem fetor et horror.
Sic in non hominem vertitur amnis homo!"
Sanat tekivät häneen tuskallisen ja masentavan vaikutuksen ja pitemmälle lukematta painoi hän kirjan kiinni sekä vei sen takaisin kaappiin. Hänestä tuntui kuin hän täällä kylmässä ja ummehtuneessa kapitulihuoneessa olisi ollut jo omassa hautakammiossaan. Post hominem vermis — ihmisen jälkeen mato! Hänen teki mieli palata takaisin lämpimään konventtitupaan ja ihmisten seuraan, mutta siellä olivat taas vastassa veli Tuomaan harvaripsiset kalansilmät, jotka katselivat häntä vinosti ja salavihaisesti. Vetäen kädet manttelin hihoihin käveli hän edestakaisin lattialla ja säpsähti ankarasti, kun ulkoa kumahti kellon ääni. Ilmottiko se Kaarinan kuolemaa? Hänen sydämensä löi rajusti ja vasta hetken päästä tajusi hän, että se oli vain tavallinen vesperasoitto.
Käytävästä kuului iltamessuun kiiruhtavien munkkien askelia. Antti sammutti kynttilän ja riensi heidän jälkeensä. Ulkona tuiskusi lunta ja tuuli tohahteli kapeissa solissa ja muurien nurkissa. Kellokastarin harjalla oleva tuuliviiri raakkui kuin hätääntynyt varis, lisäten omalla tavallaan talvisen illan kolkkoutta. Vetäen manttelinsa tiukalle paarusti hän lumessa kahlaten pihan yli ja pujahti toisten jälestä kirkkoon.
Kynttilät tuikuttivat vaisusti, saaden häthätää tungetuksi pimeyden ylös kattoholveihin ja aittatien kulmauksiin. Nunnat olivat jo asettuneet lehterille ja sieltä kuului taukoamaton, vuorotteleva yskintä. Kun pappisveljet sakaristossa olivat pukeneet päälleen messukasukat, asettuivat he kukin alttarinsa ääreen ja alottivat messun. Utuisena höyrynä tuprahteli heidän hengityksensä, aivankuin he joka sanan päälle olisivat puhaltaneet suustaan suitsutussavua.
Kun papit vaikenivat ja nunnat alottivat vuorolaulun, herkistyi Antti pelkäksi korvaksi. Mutta sitä joukosta eriävää ääntä ei hän nyt kuullutkaan. Hän tuskin hengitti jännittäessään kuuloaan, mutta ikävöimäänsä ääntä ei hän vain kuullut. Ja kun hänen vuoronsa tuli jälleen jatkaa toimitusta, ei hän huomannut kääntyä keskilaivaan päin, vaan seisoi alallaan tuijottaen alttarilla olevaa, kylmästi kiiluvaa krusifiksia. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan ainoastaan kuolemankalpean ja kiivaasti hengittävän Kaarinan, joka makasi kapealla nunnanvuoteella ja puoleksi sulettujen silmäluomiensa alta katsoi herkeämättä häneen. Toisten pappien ääni, kun he lukivat psalmeja, tuli hänen korviinsa etäisenä ja käsittämättömänä pajatuksena.
Kun nunnain kuoro uudelleen korotti äänensä, havahtui Antti ja jännittyi jälleen kuuntelemaan. Mutta yhtä turhaan etsi hänen korvansa nytkin sitä erikoista ääntä. "Hän on sairaana ja kuolemaisillaan", laskeutui raskaana varmuutena hänen mieleensä, "ja se on Jumalan rangaistus minun vilpillisyydestäni!" Hänen rintaansa kuristi ja kun laulu lehteriltä vaikeni, alkoi hän messujärjestyksestä poiketen katkonaisella äänellä lukea psalmia: "Domine, ne in furore tuo arguas me! — Herra, älä rankaise minua vihassas…" Kun iltamessu oli päättynyt ja pappismunkit sakaristossa riisuivat kasukoitaan, silmäili veli Tuomas Anttia pilkallisesti ja pahanilkisesti. Mutta tätä ei Antti huomannut yhtä vähän kuin hän kuuli, mitä Tuomas mutisi "Agricolan oppilaista". Kun toiset olivat lähteneet sakaristosta, tuli isä Henrikki, joka messun loppuajan oli ollut kirkossa, Antin luo ja lausui:
"Kuinka sinä, poikani, niin hairahduit alttaritoimessasi?"
Antti katsoi häntä hetken silmiin mitään puhumatta ja vastasi sitten kysymyksellä: