"Jos sinä lähtisit vielä luostarista, niin —"
Hän astui suksilta ja käveli Antin eteen, jatkaen:
"— niin ota sinä tuolta nunnain puolelta joku mukaasi!"
"Sinä puhut kovin kevytmielisesti!" sammalsi Antti.
"Minä tarkotan puhtainta totta!" vakuutti Tuomas. "Ja kuulehan, minä olin kerran syksyllä nunnain puutarhassa ja siellä minä näin erään nuoren nunnan, joka oli vähää ennen tullut luostariin ja joka minusta on aivan kuin sinua varten luotu. Äiti sanoi sen olevan Turusta kotoisin ja nimeltään se on Kaarina Tuomaantytär. Jos lienet hyvinkin tuntenut hänet, kun olet niin kauan Turussa ollut."
Antti punehtui korviaan myöten, mutta sitä ei Tuomas hämärän takia huomannut. Hän jatkoi vain innostuneesti:
"Enkä minäkään yksin täältä Naantalista lähde, saadaanpa vain nähdä!"
Hän iski merkitsevästi silmäänsä ja palasi suksiensa luo sekä ryhtyi sauvankärellä jystämään jäätä jalantiestä. Sitä teki hän niin kauan kunnes Antti katosi munkkiluostarin portin taakse. Silloin sujahutti hän menemään nunnaluostarin portille, nousi siinä suksilta ja ympärilleen silmättyään astui aivan portin luo sekä koputti hiljaa puheluluukulle. Kuului askelten narinaa porttiholvista, luukku aukeni hiljaa ja aukkoon ilmestyivät Ursulan kasvot. Kumpikin heistä joutui hämilleen ja neuvotonna kopeloi Tuomas poveaan, josta hän veti pussin esiin ja lausui:
"Minä sain aamulla tämän äidiltä. Sinäkö sen hänelle annoit?"
"Niin, ja minä olen sen omassa sellissäni aivan pimeän päässä kutonut."