TAHVO. Äiti parka! Se vain yhä tyttäriään vuottaa.
VAPPU. Ajatteles, että hän tänään jo ainakin kymmenennen kerran kysyi tyttäriä. Ihme, ettei Jumala hyvyydessään korjaa häntä jo pois. Mutta ehkäpä hän juuri loppunsa edellä onkin noin levoton.
TAHVO. Sellainenhan hän on ollut joka syksy leikkuuaikana.
VAPPU. Niin, kun vihollinen vei tytöt leikkuupellolta. Kuinka pitkä aika siitä jo tuleekaan?
TAHVO. Minä olin silloin viidennelläkolmatta ja nyt olen kahta vaille viisikymmentä. Siitä on siis kolmekolmatta vuotta.
VAPPU. Hyvä Jumala, kuinka pitkä aika! Ja kaikki nuo vuodet on muori ollut kuin unessa. Hän luulee yhäkin olevan sen päivän, jolloin tyttäret lähtivät halmeelle kauranleikkuuseen. Tyttö poloiset! Mutta kaipa hyvä Jumala on heidät jo aikoja luokseen korjannut. (Lopettaa pesemisen ja kuivaa käsiään vyöliinaan.)
TAHVO. Kuka hänen ties. Ellei äitimuorin odotus sittekin täyttyisi. Niitä kuuluu vankeja ryssän maalta vielä aivan viime aikoinakin palanneen.
VAPPU. Niin miehiä, mutta ajattele, kaksi turvatonta naista! Kuinka he sieltä satojen penikulmain päästä tulisivat? Jos muutenkaan ovat hengissä säilyneet.
TAHVO. Niin, Jumala hänet tiennee. Mutta kukahan tuolla kangastiellä tulee?
VAPPU (Tullen Tahvon luo ja katsoen savupirtin ja aitan väliselle solalle.) Joku outo kulkijain, mikä lie. Päälläkin tuollainen ryssän mekko.