TAHVO. Tavon Tuomas! Tapahtuuko ihmeitä! En olisi sinua mitenkään tuntenut. Terve mieheen! (Kättelevät.) Silmänluontisi näytti kyllä heti alussa hiukan tutulta, mutta tuo partarykelmä peitti muun muodon.
VAPPU (Lähestyen Tuomasta.) Terve minunkin puolestani. (Kättelee
Tuomasta.) Kuka olisi tätä uskonut!
TAHVO. Olemme jo kaksikymmentä vuotta pitäneet sinua kuolleena.
VANHA EMÄNTÄ (Tuomaalle.) Sinä tulit tietysti Eveliinaa tapaamaan. Hän on Katrin kanssa vielä kaurahalmeella, mutta kyllä he pian tulevat. Mene vain tupaan vartomaan. (Palaa pirttiinsä virttä hyräillen.)
TUOMAS. Sappermenttu, jos tästä kaikesta sanaakaan ymmärrän! Sanoithan, Tahvo, äsken, ettei teillä kolmeenkolmatta vuoteen ole ollut mitään tietoa sisartesi kohtalosta, ja nyt ilmoittaa äitisi, että he ovat vain kaurahalmeella. Kautta tammisen matkasauvani, miten tämä on ymmärrettävä?
VAPPU. Parempi, Tuomas, kun et kyselisikään.
TUOMAS. Mutta nyt minä vasta kyselenkin! No siis?
TAHVO. Kaksikymmentäkolme vuotta taapäin hävisivät sisareni jäljettömiin, ollessaan kaurahalmeella leikkaamassa…
TUOMAS. Jäljettömiin —?
TAHVO. Niin. Pohjanmaalta palasi silloin joukko kasakoita, heidän tiensä kulki kaurahalmeen vieritse ja he veivät tyttäret matkassaan. Sen jälkeen heistä ei ole mitään kuultu. (Äänettömyys.)