EVELIINA ja KATRI (Löysiin ja kuluneihin mekkoihin puettuina, jalassa kuluneet saappaat, punapohjaiset huivit niskaan työnnettynä ja olkapäillä pahoin ruostuneet sirppikulut, astuvat solasta pihalle.)
VANHA EMÄNTÄ (Hoippuen heitä vastaan, ilon sortamalla äänellä.)
Tyttäret, Eveliina ja Katri!
EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Äiti!
(Heittäytyvät molemmat hänen kaulaansa; katkonaisia
sanoja ja nyyhkytystä.)
VANHA EMÄNTÄ. Lapsi kullat! Viivyitte niin pitkään siellä kaurahalineella!
EVELIINA (Itkun ja naurun sekaisella äänellä, ottaen sirpin olkapäältään.) Kaurahalmeella tosiaankin! Ajatelkaas, että me aivankuin Jumalan johdatuksesta pitkän taivalluksemme jälkeen ensimäiseksi osuimme sille kaurahalmeelle, josta kasakat kolmekolmatta vuotta sitten meidät mukaansa raastivat. Nyt siinä kasvoi itsemme korkuisia puita ja kun me niiden välissä kävelimme, kilahti sammalen sisällä jaloissani jotakin, ja kun minä kumarruin lähemmin katsomaan, olivat siellä nämä sirpit — meidän omat sirppimme, jotka silloin kasakkain tullessa putosivat kädestämme pellolle. Tunnen omani tuosta merkistä, jota vielä vähän tuossa kädensijassa häämöttää. Eikö tämä ollut ihmeellistä! (Laskee sirpin hellävaroen kivelle, samoin Katri; silmäilevät kysyvästi toisia pihalla seisovia.) Mutta keitä nämä ovat?
VAPPU (Tahvoa tyrkäten.) Etkö tunne omaa veljeäsi?
EVELIINA. Tahvoko? Noin muuttunut! (Tervehtää veljeänsä, samoin Katri.)
Mutta onkos se ihmekään, kolmessakolmatta vuodessa!
TAHVO (Liikutettuna.) Olkaa tervetulleet, sisar kullat, vanhaan kotiinne. Ja tässä (Vappua osoittaen) vaimoni — entinen Takamäen Vappu.
EVELIINA ja KATRI. Vappu! Entinen leikkitoverimme! Terve! (Syleilevät.)