TUOMAS (Syrjään.) Olisiko tuo elähtänyt, ryppykulmainen nainen todellakin Eveliina? Vallan toisenlainen kuva hänestä on sydämessäni säilynyt! (Vetäytyy sivulle ja tuijottaa ajatuksissaan eteensä.)
VANHA EMÄNTÄ (Joka on hapuillut kivelle istumaan.) Tyttäret — Eveliina ja Katri, tulkaahan tänne! (Eveliina ja Katri istuutuvat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiään.) Kuinka sanoitkaan, Eveliina? Ettäkö kolmekolmatta vuotta sitten veivät teidät kasakat kaurahalmeelta?
EVELIINA. Kuinkas sitten? Tottahan sen tiedätte. (Vappu rientää kuiskuttamaan jotakin Eveliinan korvaan.) Niinkö? Äiti poloista, mitä hän onkaan saanut kestää! (Purskahtaa itkuun ja kietoo kätensä äidin ympärille.)
VANHA EMÄNTÄ. Kasakoita — tulipalo — mieheni surma — tyttäret vankina… Kuin kaukaa, pikimustasta yöstä, selkenevät minulle nyt nämä asiat. Ja kolmekolmatta vuottako on siitä kulunut? Hyvä Jumala, olen siis nämä vuodet elänyt kuin unessa!
VAPPU (Hiljaa Tahvolle.) Ihmeitten päivä tämä: mummolle palaa järki!
EVELIINA (Hellästi.) Mutta jospa se onkin ollut teille onnellisinta.
VANHA EMÄNTÄ. Niin, niin, sulaa Jumalan hyvyyttä kai se on ollut ja siitä hänelle kiitos! — Mutta, lapset, eikö täällä äsken ollut myöskin Tavon Tuomas — vai oliko sekin minun omia unennäköjäni?
EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Tuomasko?
VAPPU. Täällä hän on. Tuossa! (Osoittaa Tuomasta, joka seisoo syrjin toisiin.)
KATRI. Tuoko olisi se Tuomas, jonka kuva on niin elävänä sydämessäni säilynyt! (Painaa päänsä käsiin.)