Karkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti hän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli viime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman nuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä maaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa kodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.

Mutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa hänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut huomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka ne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja viljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät, mutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille yksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.

Mutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan syrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa kokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin tuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina, vaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja koko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi hänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran ravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi mukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi hampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä varastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja tahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja syväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta saada sellaista hoitaa ja vaalia.

Mutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset mielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä lippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä päällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja tulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja ruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan pahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä eräällä kauniilla näköpaikalla. "Näköala oli todellakin hurmaava. Siellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me yhdessä istuimme Tähtitornin mäellä." Sen jälkeen oli kirjeessä vedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä vilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten ja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen ajatuksen ja luki edelleen: "Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni oppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni väsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis tällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi."

Hän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin lyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? "Voi paksusti, pusuja monia!" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan ensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen takaisin piirongin päälle.

Koko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen niiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan selvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta mielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin ylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään pahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita ylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat juurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri tuo koristelematon poikamaisuus?

Rauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin rauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello ilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat saunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa talossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä puistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä syyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi tuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa löytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena päivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä ja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä huutaa…

Tällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo mielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo menneen palautuminen uuden sukupolven mukana.

* * * * *

Tyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen kankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista maisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun hän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen tuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan syrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.