Kenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun päästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan jonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan ympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän hoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta puhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä, joissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet tavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla kasvoillaan oli ikävystynyt ilme.

Tänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua eräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi pyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta hänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli aamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä tällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän tunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.

Esplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö takaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka oli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä päivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta mennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään asuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan herran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti ja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon pikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa taitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle, jonka länsipäässä hän asui.

* * * * *

Tultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään rajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas, istui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle kadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen alainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti remputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen vartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen akkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut, mutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän veti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä kovin pimeä.

Hänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja kodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari kirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet. Kädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot, joita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi hänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä saivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne molemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden tapausten nojalla.

Hän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä maaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin ja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui, avasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti vahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja pikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos, kuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle vasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta kotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. "Katsos, Amalia, mitä minä sinulle tuon," kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin vihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja kuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen halutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.

Myöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä pihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka oli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen ja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa vankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen kantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos. Nähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen ja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse tavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen seurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka rautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti ympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä paikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa ja sanoi kylmällä äänellä: "Mitä se tyttö siinä parkuu?" Hän hillitsi itkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen. Samalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti verta.

Kun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin verissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja äitiinsä tarttuen huusi hän: "Hiiri, hiiri!"

* * * * *