Herra Launola istui yksin arkkitehtitoimistossaan ja kumartui sitä lähemmäs piirustuksiaan kuta sankempana syksymyöhäisen iltapäivän hämärä tunkeusi isoruutuisista ikkunoista sisään. Vaikka hänen edessään laajan työpöydän nurkalla oli viheriäkupuinen sähkölamppu, ei hän näyttänyt joutavan hellittämään kynää kädestään niin kauaksi että olisi sen palamaan vääntänyt, vaan työskenteli hermostuneella kiiruulla edelleen.

Mutta kun hän yhä alemmas kumartuneena tähysti papereihinsa, kihosi hänen ylenmäärin ärtyneisiin silmiinsä vettä, jolloin viivat hänen edessään taittuivat ja kaikki meni sekaisin. Silloin heitti hän kynän kädestään ja ojentui suoraksi. Mutta vain pari sekuntia oli hän tuossa asennossa. Kohoten puoleksi tuolilta veti hän ikkunaverhon alas, napsautti sähkölampun palamaan ja tarttui uudelleen piirustimeen.

Huoneeseen syntyneessä vihertävässä valossa näyttivät hänen hienopiirteiset ja parrattomat kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Suuret ja kosteat silmät olivat kuin ulospullistuneet ja suun sekä silmäkulmien seutuvilla liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Tavaton hermostuneisuus näkyi myöskin siitä kärsimättömästä tavasta millä hän liikutti kynää tai vaihtoi pöydällä hujanhajan olevia piirustusvehkeitä. Kaikki hänen kasvoissaan ja käytöksessään todisti intensiivistä nautintoelämää. Aina tavantakaa pysähtyi hän, laski päänsä vasemman käden varaan ja lepäsi siten liikkumatta ja hervotonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtui äkkinäisen liikkeen tehden ja ryhtyi työtään jatkamaan, muistuttaen siten noilla pysähdyksillä ja niitä seuraavilla havahtumisilla lopen väsynyttä hevosta, joka vastamäkeen kuormaa vetäessään uupuneena seisahtuu kohta taas ajajan huudosta liikkeelle säikähtyäkseen.

* * * * *

Kun hän oli lampun sytytettyään työskennellyt noin pari tuntia, tärähti pöydällä oleva telefoni yhtäkkiä soimaan, tylyllä kilinällään ilkeästi keskeyttäen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Herra Launola säpsähti epämieluisasti, viskasi kynän kärsimättömästi pöydälle ja katsoi tuskastuneena ja vihaisesti puhelimeen. Mutta sen sijaan että olisi tarttunut kuulotorveen, väänsi hän lampun sammuksiin aivankuin tahtoen kätkeytyä soittajalta ja poistui nopeasti pöydän luota. Toimistosta johti ovi hänen yksityishuoneeseensa, jonne tultuaan hän valkeaa sytyttämättä painui pehmeään nojatuoliin, tuki pään käsiinsä ja jäi siten pimeän ja hiljaisuuden keskelle istumaan.

Mutta nyt ei hän voinut estää tulvimasta esiin niitä ajatuksia ja mielikuvia, joita hän kuumeenomaisella työllä oli koko päivän luotaan pidättänyt. Näitä yksinäisiä ja hiljaisia iltahetkiä oli hän aina pelännyt ja karttanut. Joka ainoan illan olikin hän toistakymmenen vuoden mennessä viettänyt joko jossakin tanssiaisissa tai toverien seurassa kapakassa. Mutta häntä oli alkanut jo kaikki kyllästyttää. Ei ainoastaan nautintoja vaan koko elämäänsä katsoi hän työläällä vastenmielisyydellä kuin sairas sille tarjottuja herkkuja.

Toimistossa herahti taas telefoni soimaan ja lakkasi sitte yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Se vaikutti niin ilkeästi aivankuin hän koko ajan sen soidessa olisi ollut tuskallisen hermokidutuksen alaisena. Hän tiesi että ne olivat tovereita, jotka kapakasta hänelle soittelivat, sillä tähän aikaan heidän oma pöytäseurueensa alkoi olla täysilukuisena tavalliseen illanviettoonsa kokoontuneena. Niin kauan kuin telefoni oli auki soitettuna, vaivasi häntä siellä jossakin langan toisessa päässä kuunteleva korva ja hänestä tuntui kuin telefonin kautta olisi tänne hänen huoneisiinsa levinnyt tympäsevä ravintolatuulahdus: pihvin käryä, sikarinsavua, punssin tuoksua ja äänten sorinaa. Hän yritti lähteä sulkemaan kokonaan telefonin, mutta teki sen sijaan vain kädellään ykskaikkisen liikkeen pimeässä ja painui entiseen asentoonsa, kädet ohimoille painettuina. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus, jostain ylhäältä kuului vain kiviseinäin takaa kuin aavistuksena kehtolaulun hiukeneva sävel.

* * * * *

Mitä varten elää? kohosi hänen eteensä vanha kysymys, mutta tällä kertaa paljon selvempänä ja vaativampana kuin ennen. Elämä ei voi tarjota enää mitään uutta. Se on tyhjäksi kaluttu eikä siitä voi enää mitään nautinnonlähdettä puhjeta. Ei työnteollakaan ole entistä viehätystä, se on vain keino jolla päivän pitkään voi torjua luotaan kalvavat ajatukset. Eikä tämä ollut enää kuten ennen ohimenevää reaktsionia, jota saattoi seurata uuden elämän ja uusien nautintojen kausi. Tämä oli jo, sen hän tunsi, sitä lopullista ja kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman. Kaikki oli kuin kuloksipalanutta hänen ympärillään, ei missään koskematonta, vihantaa hohtaa. Se oli tullut minkä hän jo kauan oli kammoksuen tuntenut lähestyvän: hän tunsi olevansa impotentti — impotentti koko elämään nähden.

Eikö silloin ollut parasta muodollisestikin erota elämästä, kun kuolema itse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään antaa. Olihan hänen elämänsä enää vain varjoelämää ja liikkuihan hän kuin konkurssintehnyt toimeliasten liikemiesten keskellä. Eikä häntä sitonut tänne niin mikään, hänellä ei ollut enää elossa läheisempiä omaisia eikä saamamiehiä, jotka jäisivät häntä kiroilemaan.