* * * * *
Hän istui kauan alallaan, silloin tällöin vain nytkähdellen ja kädet silmillä, sillä häntä pelotti katsoa pimeään huoneesensa, jossa monina unettomina öinä olivat hänen hermojaan kaikenlaiset hallusinatsionit kiduttaneet. Mutta lopulta tuskastutti häntä kuunnella oman sydämensä säännötöntä lyöntiä ja ohimoiden jyskytystä. Hän oihkasi, kohotti päänsä ja hapuili kuin vaistomaisesti pöytälaatikkoa, veti sen auki ja otti sieltä revolverin käteensä. Hän säpsähti hiukan sen kylmästä kosketuksesta ja muisti samalla, kuinka hän pari vuotta sitte sitä ostaessaan oli tullut ajatelleeksi, että sillä hän kerran vielä päivänsä päättää. Nyt viime aikoina oli hän yhä useammin tullut revolveriaan muistaneeksi ja tänään oli hänet kerran työn lomassa vallannut tunne, että illalla se tapahtuu, kun hän istuu yksin pimeässä huoneessaan ja kuulee sen vienon värinän etäisestä kehtolaulusta.
Kuin koetteeksi asetti hän revolverin suun oikeata ohimoaan vasten. Kylmä rauta synnytti hänessä puistutuksia ja sydämessä tuntui tavallista voimakkaampi sykähdys. Hän uudisti muutamia kertoja saman tempun ja tunsi kuin jonkinlaista nautintoa noista puistutuksista ja sydämen lyönneistä. Sitte sulki hän silmänsä ja koetti kuvitella kuinka se tapahtuisi. Hän asettaisi revolverin ohimolleen ja painaisi peukalolla liipasinta, huumaava pamaus ja samalla kuin murskaava salaman isku aivoihin, jonka jälkeen hän sammuvana vaipuisi kokoon ja kaikki olisi lopussa.
Mutta eikö hänen pitäisi jättää jälkeensä jonkunlainen selitys kuolemastaan, ettei sanomalehtireportterien tarvitsisi kuolinuutisen perään liittää omia tyhmiä arveluitaan? Hän teki liikkeen noustakseen ja sytyttääkseen lampun, mutta se kaikki tuntui niin vastenmieliseltä, että hän painui uudelleen istumaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut mitään tarvetta jättää edes lähimmille tovereilleenkaan mitään selitystä tai viime tervehdystä. Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä, ja inhoa.
Mutta miksi hän viivyttelee? Vai onko häneltä jo kaikki tarmo niin lopussa, ettei hän kykene muuta kuin tylsänä tässä paikallaan istumaan?
Hänessä heräsi jonkunlainen katkera vihantunne itseään kohtaan ja äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän revolveriin. Kun hän nosti sen ohimolleen, rupesi hänen sydämensä äkkiä tavattoman rajusti lyömään ja silloin tunsi hän varmasti, että nyt hän laukasee revolverin. Mutta ennenkuin hän ehti asettaa peukaloaan liipasimelle, alkoi telefoni toisessa huoneessa taas soida. Se soi pitkään ja kiivaasti ja revolveri ohimolle kohotettuna kuunteli hän rävähtämättömin silmin, ja kun se lakkasi soimasta, kuuli hän sydämensä kumeat lyönnit. Silloin tuli äkkiä hänen mieleensä, että se on hänen äitinsä, joka juuri on tullut kaupunkiin ja nyt soittaa hänen luokseen. Mielikuva oli niin elävä että hän oli ilmetyisenä näkevinään äitinsä jossakin telefonikaapissa, kuulotorvi korvalle nostettuna ja jännittynyt ilme kasvoillaan. Hänet valtasi kauhu ja heittäen revolverin kädestään sieppasi hän päällystakkinsa ja syöksyi ulos.
* * * * *
Kadulle tultuaan selkeni hänelle vasta täydellisesti mielikuvansa epätodellisuus ja että äiti oli jo kaksi vuotta ollut kuollunna. Mutta takaisin asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa palata, häntä värisytti vieläkin ja hän lähti kävelemään pitkin katua. Mereltä oli noussut sankka sumu, joka pehmeänä ja liikkumatonna lepäsi korkeiden kivirakennusten välissä. Pimeyden ja usvan keskeltä pilkottivat katulyhdyt kuin kuumesairaan silmät ja kadulla kulkevain miesten sikarit ja paperossit olivat kuin tulisilmiä, jotka yksinään pimeässä liikkuivat, suurenivat ja taas pienenivät. Hänestä tuntui kuin kaikkien niiden elämä olisi riippunut noista tulipisteistä, joita risteili kaikkialla sumun seassa ja joita ne intohimoisella epätoivolla imeskellen koettivat vireillä pitää. Häntä inhotti ja kyllästytti yhä enemmän ja vetäen päänsä kauluksen sisään kulki hän sivuilleen katsomatta katua edelleen.
Hetken käveltyään päätti hän mennä parhaan toverinsa, säveltäjä Kivimäen luo, ja jäädä sinne odottamaan, jollei Kivimäki olisi kotona, sillä omaan asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa yöksi mennä.
Hän tapasi ihmeekseen Kivimäen kotona, jossa tämä loikoili leposohvalla palavan pesän edessä.