— Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta ovelle?
— En minä voinut muuta kuin itkeä, — sanoi vaimo masentuneesti, — teki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten hyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin… ettei niitä muka hoideta.
— Eikä se siinä vielä kaikki ole, — jatkoi hän ja hänen poskilleen ilmausi punaisia täpliä. — Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni kuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja toiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa, kuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat nälkään kuolleet…
Mies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun purskahtamaisillaan:
— Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa, joita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista palattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa nimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat vielä pukematta ja pesemättä… poika vasta kastellutkin itsensä, niin minä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä. Mutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani huolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin viedä… ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista. Muistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta nyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa sinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta… Oh, tunnen ihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia toisilleen, kun he lapsiamme osottelivat… Ja nyt olen varma siitäkin että hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt ja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua…
— Kylläpäs se… Semmoinenko se pohjaltaan olikin! — puhkesi mies kuin yksinään sanomaan.
Sitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin. Kummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on olevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai joka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä sammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.
Pitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: — Mutta kuinka tämä sittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu se väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi mitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden pohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä…
Hän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä äskeisistä mielenliikutuksista.
— Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, — sanoi mies, — me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia… ja olemme muita pitäneet samanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se, joka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.