— Kuulitko sinä… En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään lapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko yöksi kylää laukkaamaan… Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt hakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin että kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo nukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet vielä silloin… Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.
Syvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela miestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin pimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.
— No sepäs… mikä siihen nyt on mennyt? — sanoi mies, hänkin yhtä hämmästyneenä.
— No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja pyytää anteeksi, — jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin sillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa hälventääkseen.
* * * * *
Kun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen vaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.
— No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen naapuritar vai?
— Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä hävittömimmin.
— Mitä varten? — kysyt mies kiristyvällä äänellä.
— Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me nälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset muka saa nukkua… Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat soittamasta ja herkesivät kuuntelemaan….