Viime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen, jota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja käytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja myöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea tukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa olevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään päättäen näyttänyt.
Utelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja sallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä. Hän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme ilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän aina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.
— Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä kaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.
— Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään konttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet kesän ajaksi tänne.
— Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.
Pidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta kertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin mielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen vallan toisissa oloissa.
* * * * *
Viereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia kesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä päivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen. Kätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet mitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin synnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan pelastaa.
Hänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin päästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä ympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla. Silloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun luokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä oli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle. Jostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman vanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti auttaa lisäksi.
Sairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi ajettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti hän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli nopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin kiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti. Kivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat aivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli avoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin epämääräistä vihaa.