Eteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti kerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa kätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien varrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme nainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja kesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin olivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää viettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät he äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten kantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he ympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut ja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne ilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta tunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat kohtelevan mykällä vihamielisyydellä.
Niin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista huvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä, joten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät vain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo omituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui asemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen savua tupruttava juna.
Kun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta kotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli hentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin mustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä oli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa että hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta — hän oli nimittäin avopäin — ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin tyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.
Siinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän oli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä aina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan luona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä erikoisesti merkille panemaan.
Katsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli minulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen halu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet sairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen kanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni teinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä vain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja, joista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:
— Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?
Hän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle jotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani, mutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:
— Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen mies ja lisäksi yksinäinen mies.
Tällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan aivankuin itkuun purskahtamassa.
Erottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja omantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä sanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina päivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin peruuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan elämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.