Sitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä sanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa asiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten yhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy unhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä itsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä puolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena. Johdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai olenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä mielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin pakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.
Tapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin elämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää tietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta ja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja mielivaltaiseen selitykseen: "Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä." Itse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan selittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta selittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni seikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään voivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se jo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes ymmärtävän tekoni, vaikket sitä sitte hyväksyisikään.
Ja hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä kuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja äärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa harkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan ypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä — joita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan — ja yleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen vaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni tuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen oikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni, etten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin raskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä nyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan oikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että teen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan, jolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain kiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.
Mitään moraalista syytä tässä ei ole — ja et kai sellaista pelännytkään? "Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut taloudellinen ahdinko," tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä selityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten lopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä pohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä selon ottaisi — eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain olet niistä selvillä.
* * * * *
Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten muistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias I:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut, ettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian opin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut pitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän tilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän kerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä mielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka päättyi niin että minä keskeytin työni — oikeastaan siten että kiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa — ja heitin hänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä muotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään ottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen jo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.
Sen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta lainaa, mutta vastoin odotustani — hän oli kerran lupaillut minulle rahallista apuaan — ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki vielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia vastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään olekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on esiin kasonnut.
Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä. Sinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä sieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä alinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena, joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista ei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista — sellaista se juuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle, vaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa tapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.
Kun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema, jonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin tiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan keskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän vastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut mitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten ulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni palauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä työhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten tekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on siirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen tilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla olen aina pahimman pulan päältäni torjunut — saadakseni sitte taas jonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä selville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan johtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi minua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina kuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä tästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin työ minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan kutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella hetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön ryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka vastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua käsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.
Saada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen sitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia ponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä tähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat kesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin meillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan lepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu mitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.