Toisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut työtäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman vastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni ja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin katsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä ja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko siihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia asioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt kaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja yritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että viereisessä huoneessa joku käveli — lattiat miten lienee laitettu niin että liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen — ja tuo itsessään vähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni muutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon ainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon — olen näet hyyryvelkaa —, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta kohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit vain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen jurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli sielussani yhä pahemmaksi.

Toisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa, olen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen tilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton mitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain pahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä koettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt näyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka minä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös. Mutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina ennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös päästäkseni, niin kaikki turhaan.

Entä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni tavannut haaveilemasta suuria rikkauksia — samalla kuin puute on irvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä kuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos sen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan suurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen useammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla piirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia omatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut hyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena repinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä itseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni tuijottamassa.

Ja kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti saatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka minusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta tapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan, saavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka ole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes olen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja mielettömästä taikauskosta.

Mutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden tuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään, päinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin suuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne, joka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä kokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja kuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata. Silloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa mutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste tavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä lainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun olin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta hän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin. Häpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja yksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.

Tuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni ja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt tuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä niin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman joukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi. Ollessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki edelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku ja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani siinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua — purra häntä! Ja sen jälkeen on minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä ihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä kaikkia kohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin vihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut syvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.

* * * * *

Muistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni on lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä ja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen universalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän isä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja ahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua. Nykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha, itara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja vallankin minua.

Tämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta, mutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa — lähes joka hetki näen hänet nykyään edessäni — minä katkerasti vihaan, ja jos luulen jollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja vahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan pilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle ja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani kääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni hänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa — kyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että tuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani heiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian kuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja minä en voi sille mitään.

Olenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta ympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla ja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee helteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää kuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien pituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella jännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen virikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä saapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään ole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo tihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime viikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä tapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja hermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi mielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja. Levotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako postinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin vaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani ja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli, en ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa, istuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni pois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta tuttavaltani ja siinä oli sanat: "Tervehdys täältä Punkaharjulta. Saavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka ihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!"