Hyvä veli!

Nyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt "ulos", vaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä kirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole vihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän sitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai sellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että siitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle menevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.

Elämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä luulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne taakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen yksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen edellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja sinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni yksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo eilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin niin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi elänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli sula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan, sillä lopullisen "ratkasun" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa ja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja vallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja mielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan edes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska luulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani noina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja tunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani sitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.

* * * * *

Kun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä ja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui mieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen kirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon sarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain elämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja hetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä kenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin katkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän ääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien elämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin kohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä ahdingosta, kahleet poikki ja ulos!

Sulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin peläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia tunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin heittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen kirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti läpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa salamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin etualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.

Kun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta samalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei sittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti minua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin, tuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte totta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa myönnytyksiin!

Tuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin. Silloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen vastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut, että se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka kuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja minä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi koskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan mahdollisuuden häntä tavata.

Tuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta itsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni hirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä siis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja piilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa se todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana tieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä huolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani ja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään. Kohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan sytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin huomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa viivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin minulle tänne jotakin.

Kun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin: tahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan ja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta minä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä että hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin jäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti sikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja sikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona jännityksen hetkenä minä ikäänkuin kuulinkin ne sanoina: On siinäkin miestä!