Seisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi uusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi, että se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni, olikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin pahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt kuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni raskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin siinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana häpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä kuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni äärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen varana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen eräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.
Kun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa metsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia: panna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla eteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta itseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt —? Vaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon yhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla lyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat mieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden yli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.
Lähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki — olemme kerran yhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni, kuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä, joiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka toinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot istuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri ohi mennessäni kuulin toisen sanovan: "Jöss' sentään toisenkin kerran! Mutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?"
Eteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi asia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta. Tässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan olin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani. Kolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka muuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi myydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa sen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen hän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa tällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä vielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla, vaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä siinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä asuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava lepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin voisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni. Kävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen kykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut kätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka se kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli minulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo samainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat toivat mieleeni uuden ajatuksen.
Kuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat ehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain hukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto, mikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain järven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin niin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on. Sehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni juolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin ennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi kulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet ovat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.
Mutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt enää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni nuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka minun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en ollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli kohtalokin tehnyt — "ukon" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan takana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön ja jääkylmä kohtalonvaltias —. Tunsin tuolloin että se on minut kykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä mahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja hitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja omituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa. En ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti pihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin vaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin sumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat keskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna tuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.
Heti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten tavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui, poika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: "isä menee tuolla uimaan", johon poika perässä kerraten sanoi: "ishä — mennee — uimaan". Mutta nuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja synnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.
Sen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän mielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs hetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä kävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on menettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista tukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja raskaasti raahaten astelin rantaan.
Istuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli harvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari kuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin niityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset värit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat vedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta niin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis tämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua, tuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.
Kun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja minusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi herkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja kankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi kohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että näinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja eteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja pysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka uitavana.