Kun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä mieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas selälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä takaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani jossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä kaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi kääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen häpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja niin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en kiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin kaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden vasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja nuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla, vaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä muistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin sellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa värisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta näkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin itse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma hienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani kiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä särkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin kuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon tapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat tavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa kuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen verrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan rantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat minua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään ikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että minä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään mahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen mielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin veti minua eteenpäin.

* * * * *

Minä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden — muistat kai sen? — pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin tullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota souti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta. Minä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan lähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin vedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka kanssa hän oli saanut "puolen päivää vehtailla", vaikeni ukko kesken lauseen ja kuului sitte sanovan: "Näkyy maar tuolla olevan muuan uimamieskin", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: "Minäpä näin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari, joka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka pappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla".

Sanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä. Nyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät liikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että minä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni, vaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä tunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää korvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne tunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen. Tahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka minussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien varrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää minuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon katsauksen tuon "kuolemanuintini" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka tuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.

Ensinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt välttämättä täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä pitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua kuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani oikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva, oikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen näin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa lähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin. Vasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun rehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä epätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.

Kun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini alle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että minä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta tunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin sitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä armahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!

Maalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto ympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä. Kaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi ja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken erikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä oli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat juuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä niissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin uskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.

Mutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin siinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden sanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas "ukkoa" esille — ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä — ja nähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin raukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut takaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku tapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta olivat rahat kaikki — olin ne kevytmielisesti hävittänyt — ja mikäli vuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen edellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En ollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä epätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja minä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan, nousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin — karkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja saadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän piirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan paria kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni sekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen kykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä istuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui rinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies, en häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan. Mutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni sanat: "Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä vippaamaan". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli mieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja samalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen, vaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo tapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma että itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut minulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.

Tuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin "ukkoa" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon, soimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin kurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne sen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin joutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu, jonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä eräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen. Niemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani oli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin mennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista rahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina "ukon" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt tunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni käynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja omituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää myötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä kiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti esittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.

* * * * *