No niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin hänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän kyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa, muutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari akvarellia, puhuneen kiittäen minusta. "Vallan mielellään" suostui hän pyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.
Kuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä koko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut sellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen valtoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja helteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt samojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia kestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran satanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka kaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee juuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää ilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin, näkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan asuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä. Heittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni ne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit, katsellessamme huoneesi akkunasta ulos:
Was zieht mir das Herz so? Was zieht mich hinaus? Und windet und schraubt mich Aus Zimmer und Haus? Wie dort sich die Wolken Um Felsen verziehen! Da möcht' ich hinüber, Da möcht' ich wohl hin!
Ja minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa raikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin ikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat olen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä, mutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein Michel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.
Entä "ukko?" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan, samoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava jurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka saa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua, koska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. "Ukon" tilalla kuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan huolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä samanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen takia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi hymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja hetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta hymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.
Mutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja minua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen takia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen, huolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti, että menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on esiin vuotanut.
Pian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti, sillä silloin saamme taas yhdessä "siunata elämää", kuten sinulla toissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin näkemiin — — —
* * * * *
Vähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M. kuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan kohta.
* * * * *